2019, Kaarlo Isotalon novellikilpailun antologia ja sen jälkeen

Antologia

 Uuden työväenkirjallisuuden novellikilpailu

-Kumpaa tehdä, kirjoittaa vai piirtää? Vai käykö niin kuin välillä  on käynyt hiihtämisen ja uimisen suhteen, että valinnan kehkeydyttyä liian vaikeaksi lopettaa kummatkin. No uimistahan en voi lopettaa.

Tuossa nyt kuitenkin  novellini valittuna antologiassa, johon oli  tarjolla satoja kirjoituksia.

7.11.2023. Hyvä päiväkirja! Jatkan vanhaan postaukseeni vuodelta 2019.

 Eipä ole tarvinnut tehdä valintoja harrastusten välillä senjälkeen kun nyt 91- vuotias äitini jäi yksin ilman huolenpitäjää kun lähistöllä asunut nuorempi veljeni kuoli yllättäen liikenneonnettomuudessa. Veljeäni ja  hänen seuraansa äiti jäi ikävöimään lopuksi iäkseen niinkuin minäkin. Asunnon hankkiminen ja muuttaminen lähemmäs äitiä on minulle pääkaupunkiseuduille on vaikeaa. Olen kuitenkin asunut siellä aikaisemmin sen verran ettei mene sekaisin liikkuessa vaikka hoitopaikoissa. Äiti on alkanut sairastella enemmän viimeaikoina. Toki häntä käy vilkaisemassa iltaisin kotipalveluhenkilö, joka viipyy 25 minuuttia ja laittaa silmätipat. Muusta vielä selvitään itse. Mutta se kysyy sitä, että olen paljon poissa kotoa. Ja sitten kaukana kotonani on äidin voinnista kova huoli, kortisolit jyllää taivaissa. Aikaa menee kotiin tultua matkasta lepäytymiseen. Rasittavia  ovat vierailutkin. Usein lääkärissä ja tutkimuskäynneillä huonosti liikkuvan kanssa. Ja mikä selittäminen.Vaikka äidin mielestä olisinkin teinityttö jonka menoista ja hatusta ja lapasista pitää huolehtia, olen itsekin alun kahdeksannella kymmentä. Pienessä yhden ihmisen asunnossa ei ole tilaa tehdä omia juttuja. Hyvä jos mahtuu ja pystyy edes ajattelemaan, toisella kun on jatkuva tarve raportoida pieninkin asia ja jokainen  sadepisaran putoaminen parkkipaikan autojen katoille. Vähäiset tekstini ovat jääneet yritelmiksi ja tyngiksi ja kiireessä  tarkastamatta eivätkä raakileet ole menestyneet kirjoituskilpailussakaan. Olen vähentänyt puhelimeen vastaamista yksin olessani enkä  pidä enää yhtään puhelimen soitosta. Jotenkin en jaksa käsitellä ylimääräistä vaan vetäytynyt olen kaikesta ja jättänyt huomiseksi senkin, mikä olisi pitänyt välttämättä tehdä tänään

Palaan taas kotiini ja istun junassa oltuani poissa pari viikkoa.  Surulliselta tuntuu äidin muuttuminen  ihan silmissä kuin

pieneksi linnuksi joka kohta muuttaisi muuanne enkä voi sille pienenemiselle  mitään. Katsoin kun äiti lähti taksissa eikä häntä voinut nähdä sivuikkunasta, vain vähän pipon kärkeä.  Sananmukaisesti hän kuihtuu kuin" pyy mualimanlopun eellä". Nikamat painuneet enemmän ja enemmän maata kohti.

Ja tietokone-aika tekee asioiden hoitamisesta ongelman. Se ei ole huononäköisen vanhuksen itsensä syytä. Papereidenkin kanssa on vaikeaa. Kun olen kymmenennen kerran selittänyt saman asian juurtajaksain en voi mitään, että voin olla jo vähän kireä kun vanhis alkaa aivan uutena  asiana kysyä, että mikäs paperi se tämä sitten on.. Keskusteluissa olen usein pudonnut jo omalta minäkentältäni. Sanon pian joka asiaan enää joo, kyllä, niinhän se on. Muuta en aina keksi. Pelkään loukkaavani, enkä jaksa kinastelua.  Alanko tulla  kyllästyneeksi ja sarkastiseksi hoitajaksi, sellaisiakin on nähty, kun ennen sentään olin tytär ja voitiin hyvällä omallatunnolla vaikka vähän kiistelläkin ja olla asioista erimieltä. Vaikken niin herttainen hymyhuuli ole ollut, vaan ajoin ärtynyt ja vähäpuheinen, vailla tippaakaan siirappia, olen kuitenkin mielestäni tyttärestä käynyt. Enkä ole jättänyt äitiäni pulaan. No on äiti itsekin sanonut, että hän suuttuu jos hänelle aletaan puhua kuin lapselle lätystellään ja vielä jos puhutellaan kolmannessa persoonassa!  Eip kannatakaan ruveta imeläksi ja teeskentelemään hänelle Hyvää ihmistä. Koska asuinpaikkojemme välillä on tuo 500km on kuleteltava myös matkatavaroita ja pidettävä mukana vaihtovaatteita. Joka kerran käydessään ei voi ostaa uutta karderobia ja kaksia kenkiä kun ei ole oikein rahaa yksiinkään, vaikka miten mieli tekisi, sään vaihtuessa aivan muuksi matkalla. 

Alun ensipostauksessa sanon etten voisi uimista lopettaa. En ole enää kuitenkaan jaksanut käydä uimassa, en koko syksynä. Se kun vaatisi aikaa ja matkustamistakin hallille ja tulisi lisåä järjestelyjä. Yritän kuitenkin olla syyttämättä itseäni laiskuudesta oman itseni suhteen. Vaikka nyt haluaisinkin vain nukkua eikä ole paljoakaan virtaa ehkä syntyy vielä joskus edes novellin pätkä. Mutta tuliko tuohonkin liian monta epäilevää määrettä? Ehkä, joskus, edes jne. Ehkäpä. No tämä tästä.Juna tuli perille kerrankin ajoissa klo23.15 vaikka oli rataosuudella tapahtunut henkilövahinko. Taas.

Novellistit: Ali Heikkilä, Anne-Riitta Laukka-aho, Elisa Haverinen, Elli Valtonen, Jarkko Immonen , Jenny Kangasvuo, Jorma Aaltonen, Marja Mäenpää, Merja Leskinen ja Uni Ojuva.

Antologian tekstit ovat Kaarlo Isotalo -novellikilpailun kärkeä. Kirjaan sisältyy novellien lisäksi Harri Kumpulaisen esipuhe-essee sekä Sirpa Kähkösen ja Kari J. Kettulan aihealueen tiiviit luonnehdintatekstit. 🐓