Vilimoonin aarre
Muinoin oli yksinäisillä ja perheettömillä tapana palata maailmalta lähisukulaisten luo kuolemaan. Jos pahan taudin oli saanut, parannuskeinoa tuskin löytyi. Myös mummoni luo Aamurantaan oli saapunut hänen veljensä merimies Filemon.
- Lotjamies, isä sanoi. Tuskin tuo merta oli eläissään nähytkään!
Mutta vanhanajan ihmiset osasivat vaieta, niinkuin aikuiset vaikenevat. Eivät kertoneet kaikista kulkemisistaan tai merillä käynneistään ja päivittäneet jokaista ateriaansa arkikuvahaasteissa. Olisiko suolaa, leipää, kalaa kannattanutkaan kaikille esitellä, sitähän ne muutkin tapasivat järvien rannoilla syödä! Minkä naurista ja perunoita lisäksi
Veli oil saapunut yllättäen tiedustellen, saisiko sinne tulla kuolemaan. Myöntävän vastauksen hän pienen miettimisen jälkeen oli saanut, vaikka talossa oli lapsia ja tartuntavaara olemassa.
- Kun et sitten lapsia tartuta....
Huonokuntoinen ja väsynyt mies yski ja oksenteli verisissään öin ja päivin maaten kammarin sängyssä. Vaatteiden lisäksi oli hänellä ollut mukanaan vain pieni metallinen arkku. Tuohon arkkuun ei kukaan saanut koskea, sen eno oli ankarasti kieltänyt ja varustautunut pitkällä kepillä, jos joku yrittäisi arkun häneltä nukkuessa varastaa. Vähävaraisen torpan leskiäiti odotti, että veli jättäisi lapsiperheelle korvausta huolenpidosta ja sisar tiesi veljellä rahaa olevan.
Parempivointisina päivinään eno oli kohottautunut avaamaan arkkunsa, sisarensa ollessa kalpeina aamun tunteina navetalla. Arkun sisältö herätti lapsissa suurta uteliaisuutta. Oli nähty enon silittelevän uskomattoman kauniita silkkejä ja laskevan rahaa kolikkoina ja seteleinä. Paljonko rahaa oli, sitä arvuuteltiin.
- Enemmän enolla on, kuin ennen oli koskaan nähty!
- Enemmän sillä on, kuin naapurin rikkaassa talossa!
- Ei niin paljon, kuin Kasalassa, eikä niin paljon kuin Parviaisissa. Enemmän oli kolikoita, kuin paperirahoja.
- Enemmän on, kuin Salamo-enolla Helsingissä... Enemmän sillä seteleitä on, kolikoita ei montakaan kymmentä!
Arvailtavaa riitti kiistelyksi asti. Saattoi johtaa jopa pieneen tappelun nujakkaan.
Aarretta eno säilytti sängyssä täkkiensä alla ja avainta piti visusti päänsä alla. Kammariin oli kielletty menemästä, mutta oven raosta saattoi kuitenkin sinne tiirailla.
Kun kuolema alkoi lähestyä, hän hetkeksi aikaa voimistui, niinkuin monesti käy ennen noutajan saapumista. Antti-poikaa oli käsketty enoa pitämään silmällä, ettei tämä karkaisi ja kuolisi siten kauas etsittäväksi ja kannatuttamaan itseään kuolleena takaisin.. Mutta nyt eno oli tormistautunut viimeisillä voimillaan ja karkasi sisarensa ollessa taas aamupuuhissa navetalla. Kiireesti viuhtoen hän suuntasi lahden pohjukasta karjatieltä järven taakse metsään.
Vilimooni viipyi järven takaisella reissulla niin pitkään, että palattuaan illan suussa tyhjin käsin iltaehtoo hämärtyi ja alkoi pimentyä. Antti-poika, myöhemmin Louhi-laivan kaatuessa hukkunut setäni, oli aamulla lähtenyt enoa seuraamaan, mutta äkäinen Filemon oli käännyttänyt pojan takaisin piiskaten 12-vuotiasta aikamiehen voimin. Oli jatkanut sitten matkaansa loikkimalla pälvestä pälveen, kevättalvi kun oli ja lumi monin paikoin sulanut. Jälkiä ei jäänyt lumeen, eikä kukaan saanut tietää, minne hän meni. Järven takainen laaja metsä oli kaukana teistä. Mihin asti jaksoi sairas mies kulkea? Kätkikö hän aarteensa kasvavan puun alle, vai kulkiko johonkin syvään louhikkoon asti... Tuliko joku arkkua noutamaan?
Myöhemmin kyläläiset, noin 30 henkeä, olivat etsineet arkkua yhteisvoimin, eikä kukaan myöntänyt nähneensä jälkeäkään. Kuin joku olento olisi siepannut aarteen ja taikonut toiseen ulottuvuuteen. "Vilimoonin aarretta" etsimme mekin, Pia-serkkuni, pikkuveljeni ja minä. Kallioilta ja niiden takaisilta entisiltä tervahaudoilta meidät saattoi tavoittaa monena kesänä. Lastasimme veneeseen mielestämme aarteenetsinnässä tarvittavat työkalut ja kanisteriin mehutiivistettä, voileivät ja paistettuja munia.. Soudimme Purnunlahden yli, noin 200 metriä, mutta tuntui, kuin olisimme ylittäneet vähintäänkin Suomenlahden ja saapuneet tuntemattomaan maahan, johonkin kaukaiselle rannikolle... Ehkä jossain jo vilahti linnan torni ja kumahti ritarin haarniska. Vai olisiko ollut giljotiini, mikä kummasti muistutti silppukonetta hevostallin takana. Taisi puun taakse jo paeta pari liuhulettistä kiinalaistakin. Tuo aarre oli oikea mielikuvituksen temmellyskenttä.
Pikkuveljeni oli laihanlainen ja näreissään, koska me laiskansutkeat ja isommat tytöt panimme hänet kantamaan painavaa rautakankea. Se olikin tärkeää rekvisiittaa tuossa jokakesäisessä rituaalissa! Juha narisi kun hiki virtasi kuumassa metsässä. Siitä huolimatta hän suostui raahaamaan painavaa kapinetta. Kallion takainen metsä risteili muurahaispolkuja ja kihisi isoja kusiaisia. Ne purivat ilkeästi ja pudottautuivat niskaan oksista ja kipristelivät paidan alla pitkin selkää, mutta etsintäpartiomme oli valmistautunut kestämään kaikki vaivat ja vitsaukset ja valmistautunut löytämään VILIMOONIN AARTEEN. Mikään ei sitä estäisi.
Mutta niin kesä aina loppui ja vuolaat vesisateet kohta valuivat pitkin kallioita ennen lumentuloa. Arkun arvoitus ei koskaan meille selvinnyt. Se taisikin olla vain lukittava peltilaatikko, joka oli löytänyt uuden omistajan. Ainakin olisi ollut jo puhki ruostunut meidän etsintöjemme aikaan! Mutta liittyikö tuohon aarteeseen muutakin salaisuutta...
Ehkäpä Vilimooni oli jostain velkaantunut aikaisemmin ja toimitti vain rahansa järven takaisiin taloihin. Ehkä jossain odotti isätön lapsi hammasrahojaan. Ehkä oli viinapullo maksamatta. Ehkä entinen morsio toivoi silkkihuivia kaukaisesta maasta.
Vilimoonin haudalla karttaa muistuttavasta metallilevystä maalatut tekstit ovat haalistuneet jo kokonaaan pois. Joitain kymmeniä vuosia sitten erottui vielä selvästi maalattu sädehtivä tähti.
Mutta sädehtivämpänä säilyy mielessä tuon aarteen arvoitus ja muisto lapsuuden huolettomista kesäpäivistä ihanan järven rannalla. Se saa säkeneet silmäkulmiin vielä vanhuutemme päivinä, niinkauan kuin sen muistamme!
