sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

برنامج قلبي اطمأن | الموسم الرابع | الحلقة 13| تحت الأرض

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Maagista Marian päivän iltaa

Kreppipaperista väriä kevääseen

Ennen Marriia oli yksi allakan merkityksillisimpiä ja enteellisimpiä päiviä. Muistan mummoni usein maininneen Marriian ja kevätpäivän tasauksen. Säitä ja enteitä ei katseltu suinkaan netistä, vaan usein oli allakassa pitkä rimpsu vuosien mittaan kirjattuja asioita.

Ainakin päivät alkavat valoistua kesää kohti mentäessä ja silmät ovat jo pitkään kaivanneet ilostuakseen väriä ja valoa.

Kukat etsvät vielä paikkaansa ja kukkia alkaakin olla jo vähän kaikkialla. Vaikka olen todennäköisesti lähdössä pääsiäisen viettoon, on kiva palata kun lähtiessään on siivonnut ja koristellut kotinsa tervetuliaiskuntoon. Tästä Marriiasta tulikin tosi maaginen, sillä sulatin pakastimen, pesin uunin pellit, järjestelin vaatehyllyt ja kirjat muun luuttuamisen lisäksi, olkoonpa kuinka sunnuntai. Tosin aloitin jo perjantaina. Palkitsin itseni askartelemalla paperikukkia. Se on todella mukavaa touhua.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Red Hot Chili Peppers - Scar Tissue [Official Music Video]

perjantai 26. helmikuuta 2021

Tikkurilan kirkko

Tikkurilan uuden kirkon ikkunamaalaukset

Fiiliksiä Tikkurilan kirkon ikkunain takaa

Eräänä paukkuvana pakkasiltana asemalta tullessani pysähdyin siihen tavaroineni katsomaan, sillä nämä rauhallista valoa heijastelleet ikkunat miellyttivät todellakin silmääni. Kiistelty kirkko oli valmistunut sen jälkeen, kun viimeksi siitä olin kulkenut. Yritin näppäistä palelevin sormin ja kylmissäni edes jonkunlaisen muiston tuosta hetkestä pitkän junamatkan jälkeen. Iäkäs äitini oli tullut minua junalta vastaan. Hänellä oli jo kiire kotiin.

Tässä vielä kuva viime kesältä. Voisi luulla että kirkko ei ole kolmiulotteinen.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Suomen talvi

Ihanaa talvipäivää lähiössä!

Tammiston talvea

maanantai 25. tammikuuta 2021

Kukkasin ja oksin Pielisjoen rantamilla

Kesäisellä onkireissulla solmeiltuja

Villiintyneestä pusikosta löytyi näitä angervoisia ja koivun oksia ja alkukesän nurmet lykkäsivät voikukkia. Ystäväni onkivat ja meillä oli myös ruokaa kypsymässä. Kalan tulosta ei ollut tietoakaan keskipäivällä. Menin siis odottelemaan ruuan valmistumista pusikkoon.

torstai 14. tammikuuta 2021

Kesäöistä kirveen hiontaa

Suomalainen suviyö

Pakkasta tänään meillä -27 C- Tälläista vanhaa päivitystä tarjoili fb. Vähän huumorimielessä tehty piirros suomalaisesta suviyöstä.

maanantai 11. tammikuuta 2021

Best Oud Instrumentals (Mixed by Billy Esteban)

maanantai 4. tammikuuta 2021

Tyttönen puisilla suksilla toivottaa Onnea vuodelle 2021, سنه جديده سعيده

Hyvää alkanutta vuotta 2021

Saimme lunta tänäkin talvena. Perinteiseen tyyliin.

torstai 10. joulukuuta 2020

Vanhanajan joulusää

Lunta tulvillaan on kaunis metsä, maa. Latoja joka puolella pellon laidassa pilkottaa. Nyt ladot on vähentyeneet ainakin niistä maisemista, missä itse olen liikkunut. Rehupaaliin vai ovatko ne heinäpaaleja vähän vaikea yhdistää mitään erityisen kaunista. Eipä ole vielä luntakan.

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Panu Rytkönen, suomalainen kuvanveistäjä

Parin vuoden takaa Helsingin näyttelystä, minne kulkeuduin Galleria Kävelyllä, mikä suuntautui Helsingin eteläisiin gallerioihin.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Aarteenetsintää, tarinointia vuosien takaa

Vilimoonin aarre

Muinoin oli yksinäisillä ja perheettömillä tapana palata maailmalta lähisukulaisten luo kuolemaan. Jos pahan taudin oli saanut, parannuskeinoa tuskin löytyi. Myös mummoni luo Aamurantaan oli saapunut hänen veljensä merimies Filemon.

- Lotjamies, isä sanoi. Tuskin tuo merta oli eläissään nähytkään!

Mutta vanhanajan ihmiset osasivat vaieta, niinkuin aikuiset vaikenevat. Eivät kertoneet kaikista kulkemisistaan tai merillä käynneistään ja päivittäneet jokaista ateriaansa arkikuvahaasteissa. Olisiko suolaa, leipää, kalaa kannattanutkaan kaikille esitellä, sitähän ne muutkin tapasivat järvien rannoilla syödä! Minkä naurista ja perunoita lisäksi

Veli oil saapunut yllättäen tiedustellen, saisiko sinne tulla kuolemaan. Myöntävän vastauksen hän pienen miettimisen jälkeen oli saanut, vaikka talossa oli lapsia ja tartuntavaara olemassa.

- Kun et sitten lapsia tartuta....

Huonokuntoinen ja väsynyt mies yski ja oksenteli verisissään öin ja päivin maaten kammarin sängyssä. Vaatteiden lisäksi oli hänellä ollut mukanaan vain pieni metallinen arkku. Tuohon arkkuun ei kukaan saanut koskea, sen eno oli ankarasti kieltänyt ja varustautunut pitkällä kepillä, jos joku yrittäisi arkun häneltä nukkuessa varastaa. Vähävaraisen torpan leskiäiti odotti, että veli jättäisi lapsiperheelle korvausta huolenpidosta ja sisar tiesi veljellä rahaa olevan.

Parempivointisina päivinään eno oli kohottautunut avaamaan arkkunsa, sisarensa ollessa kalpeina aamun tunteina navetalla. Arkun sisältö herätti lapsissa suurta uteliaisuutta. Oli nähty enon silittelevän uskomattoman kauniita silkkejä ja laskevan rahaa kolikkoina ja seteleinä. Paljonko rahaa oli, sitä arvuuteltiin.

- Enemmän enolla on, kuin ennen oli koskaan nähty!

- Enemmän sillä on, kuin naapurin rikkaassa talossa!

- Ei niin paljon, kuin Kasalassa, eikä niin paljon kuin Parviaisissa. Enemmän oli kolikoita, kuin paperirahoja.

- Enemmän on, kuin Salamo-enolla Helsingissä... Enemmän sillä seteleitä on, kolikoita ei montakaan kymmentä!

Arvailtavaa riitti kiistelyksi asti. Saattoi johtaa jopa pieneen tappelun nujakkaan.

Aarretta eno säilytti sängyssä täkkiensä alla ja avainta piti visusti päänsä alla. Kammariin oli kielletty menemästä, mutta oven raosta saattoi kuitenkin sinne tiirailla.

Kun kuolema alkoi lähestyä, hän hetkeksi aikaa voimistui, niinkuin monesti käy ennen noutajan saapumista. Antti-poikaa oli käsketty enoa pitämään silmällä, ettei tämä karkaisi ja kuolisi siten kauas etsittäväksi ja kannatuttamaan itseään kuolleena takaisin.. Mutta nyt eno oli tormistautunut viimeisillä voimillaan ja karkasi sisarensa ollessa taas aamupuuhissa navetalla. Kiireesti viuhtoen hän suuntasi lahden pohjukasta karjatieltä järven taakse metsään.

Vilimooni viipyi järven takaisella reissulla niin pitkään, että palattuaan illan suussa tyhjin käsin iltaehtoo hämärtyi ja alkoi pimentyä. Antti-poika, myöhemmin Louhi-laivan kaatuessa hukkunut setäni, oli aamulla lähtenyt enoa seuraamaan, mutta äkäinen Filemon oli käännyttänyt pojan takaisin piiskaten 12-vuotiasta aikamiehen voimin. Oli jatkanut sitten matkaansa loikkimalla pälvestä pälveen, kevättalvi kun oli ja lumi monin paikoin sulanut. Jälkiä ei jäänyt lumeen, eikä kukaan saanut tietää, minne hän meni. Järven takainen laaja metsä oli kaukana teistä. Mihin asti jaksoi sairas mies kulkea? Kätkikö hän aarteensa kasvavan puun alle, vai kulkiko johonkin syvään louhikkoon asti... Tuliko joku arkkua noutamaan?

Myöhemmin kyläläiset, noin 30 henkeä, olivat etsineet arkkua yhteisvoimin, eikä kukaan myöntänyt nähneensä jälkeäkään. Kuin joku olento olisi siepannut aarteen ja taikonut toiseen ulottuvuuteen. "Vilimoonin aarretta" etsimme mekin, Pia-serkkuni, pikkuveljeni ja minä. Kallioilta ja niiden takaisilta entisiltä tervahaudoilta meidät saattoi tavoittaa monena kesänä. Lastasimme veneeseen mielestämme aarteenetsinnässä tarvittavat työkalut ja kanisteriin mehutiivistettä, voileivät ja paistettuja munia.. Soudimme Purnunlahden yli, noin 200 metriä, mutta tuntui, kuin olisimme ylittäneet vähintäänkin Suomenlahden ja saapuneet tuntemattomaan maahan, johonkin kaukaiselle rannikolle... Ehkä jossain jo vilahti linnan torni ja kumahti ritarin haarniska. Vai olisiko ollut giljotiini, mikä kummasti muistutti silppukonetta hevostallin takana. Taisi puun taakse jo paeta pari liuhulettistä kiinalaistakin. Tuo aarre oli oikea mielikuvituksen temmellyskenttä.

Pikkuveljeni oli laihanlainen ja näreissään, koska me laiskansutkeat ja isommat tytöt panimme hänet kantamaan painavaa rautakankea. Se olikin tärkeää rekvisiittaa tuossa jokakesäisessä rituaalissa! Juha narisi kun hiki virtasi kuumassa metsässä. Siitä huolimatta hän suostui raahaamaan painavaa kapinetta. Kallion takainen metsä risteili muurahaispolkuja ja kihisi isoja kusiaisia. Ne purivat ilkeästi ja pudottautuivat niskaan oksista ja kipristelivät paidan alla pitkin selkää, mutta etsintäpartiomme oli valmistautunut kestämään kaikki vaivat ja vitsaukset ja valmistautunut löytämään VILIMOONIN AARTEEN. Mikään ei sitä estäisi.

Mutta niin kesä aina loppui ja vuolaat vesisateet kohta valuivat pitkin kallioita ennen lumentuloa. Arkun arvoitus ei koskaan meille selvinnyt. Se taisikin olla vain lukittava peltilaatikko, joka oli löytänyt uuden omistajan. Ainakin olisi ollut jo puhki ruostunut meidän etsintöjemme aikaan! Mutta liittyikö tuohon aarteeseen muutakin salaisuutta...

Ehkäpä Vilimooni oli jostain velkaantunut aikaisemmin ja toimitti vain rahansa järven takaisiin taloihin. Ehkä jossain odotti isätön lapsi hammasrahojaan. Ehkä oli viinapullo maksamatta. Ehkä entinen morsio toivoi silkkihuivia kaukaisesta maasta.

Vilimoonin haudalla karttaa muistuttavasta metallilevystä maalatut tekstit ovat haalistuneet jo kokonaaan pois. Joitain kymmeniä vuosia sitten erottui vielä selvästi maalattu sädehtivä tähti.

Mutta sädehtivämpänä säilyy mielessä tuon aarteen arvoitus ja muisto lapsuuden huolettomista kesäpäivistä ihanan järven rannalla. Se saa säkeneet silmäkulmiin vielä vanhuutemme päivinä, niinkauan kuin sen muistamme!