maanantai 24. helmikuuta 2014

Alinan takaisku

 Arvoisa Vieraani!

Omaishoitajuus tahtoo viedä kaiken ajan. Toivottavasti ei sentään henkeä ja terveyttä. Onneksi on paljon hauskojakin juttuja sattunut elämän varrella ja jäänyt vaikkapa muistot mukavista ja huolehtivista sukulaisista. Ennenkaikkea huumorintajuisista tädeistäni. En kuulu siihen joukkoon, joka väittää suvun olevan pahin. Siis ainakaan oman suvun, toisten sukulaisistahan ei voi tietää. Ja aika kultaa muistot. Kaikki joviaalisuus kyllä kantaa ihmistä vaikeanakin aikana.

Parissa aikaisemmassa postauksessa eksyin sinne Ukko-Hiltan huusholliin, missä eli naimaton tytär ja vanhapoika veli .
Isälläni oli myös kaksi ikisinkkua sisarta. Alina työskenteli Helsingissä lastenklinikalla yli 30 vuotta ja olikin oikein Helsingin neiti.. Lomansa tädit mielellään viettivät meillä, syntymäkodissaan. Voi sitä Vitaliksen tuoksua ja ihania sihvonkeja! Jos Alinan loma sattui Juhannukseksi ja Jussin päiväksi, olikin seuraava nimipäivä Uunolla. Tietysti menimme Uunon luo käymään (sillä aiemmin mainitsemallani veneellä) komeiden kukkapuskien kanssa. Kurjenmiekat ja kaikki ihanuudet olivat juuri kukassa. Alina nauroi, että kyllä se Uuno hänellekin kelpaisi. Liekö vain sanaillut, vai oliko ihan tosissaan. Sitten eräänä keväänä hentoisen tädin värttinäluu oli murtunut ja käsi kipsissä, joten hän tulikin Hesasta jo toukokuun lopulla. Menimme Uunoa auttamaan perunankylvössä ja tietysti tätikin tuli mukaan. Oli oikein ihana alkukesän päivä. Täti kovasti lirkutteli Uunolle ja pahoitteli  kipsattua  kättään, kun ei pystynyt oikein mitään tekemään. Taisi olla sipaissut vähän hajuvettäkin.

-Se niin hittaasti paranoo tuo vanahan immeisen luuvika, totesi Uuno ykskantaan! Tätipä  oli vähän aikaa hiljaa ja se "lempi" taisi siihen tokaisuun laimentua. Olihan se hempeä Alina vähän Uunoa vanhempi. Ei paljon.

Täti tamineissaan

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Se talviurheilusta

Arvoisa Lukija!

Hieman kiireessä jouduin päättämään viime postauksen olympia-tunnelmani. Otsikkokin oli vain sinne päin, sillä yritin kirjoittaa sen " Mietteitä lusikka-kahveilla",  vaan päivitys meni päin honkia ja annoin asian olla, kun tuli apteekkiin lähtö.

Taidankin vaikuttaa jo kirjailija Hans Selolta tuosta otsikosta päätellen. Missähän muuten Selo lienee...

Hiihtokilpailujen lusikkarahat piti 60-luvulla  meidän koululaisten itse kerätä kiertämällä talosta taloon ja mökistä mökkiin. Kilpailut olivat "KovaSana" silloin!
Oli hiihtoloma ja serkku-tyttöni kaupungista  käymässä. Menimme keräyslistan kanssa isoon naapuritaloon toiveikkaina ja jäimme ovenpieliin epävarmoina notkumaan- Talon tytär ei uskaltanut asiaa päättää, vaan kutsui äitinsä keittiöstä hätiin.  Kun Itse pelottava "Ukko-Hilda" sitten saapui, kailotti hän, ettei heiltä kunnan tarpeisiin liikene penniäkään, kun heitäkin jo niin kovasti verotetaan. Mutta syökää nyt niitä paistumassa olevia munkkeja niin paljon kuin haluatte ja kertokaa opettajalle, että anoo itse ne palkintorahat sieltä kunnasta!
Saatiinhan me kasaan sitten  muualta muutamia markkoja.Vastapaistetut munkit olivt kyllä hirmuhyviä, kun aivan koko päivä oltiin laskettu ulkona mäkeä.. Ja ite voitin  sitten isoimman  palkintolusikan, ihme kyllä.

Suo-Orvokki

maanantai 10. helmikuuta 2014

Mietteitä kahvilla ja lusikalla

Heippa!

Myllystäkö mallia ovat ottaneet nämä lumilautailijat. Ensinnäkin ikävää, että ihmisten täytyy loukata itseään olympia-urheilussa toistuvasti. Ainakin Suomen nuori miesjoukkue sai kolotusksen aihetta. Oletetaanko myös kaikkien muiden, jotka eivät halua lukeutua luusereihin ylittävän ja särkevän  itsensä?
Tosin ovathan ihmiset sairastuneet iät-ajat työperäisiin sairauksiin ja on ollut heitettävä lusikka nurkkaan siitä paikasta..
-Sirkuksessa edes käytetään tietääkseni suojavajereita hurjimmissa tempuissa, vaan tiedähän tuotakaan.

Suomen mitali oli tietysti hieno juttu ja kiva tyttö sen saikin.

Se sitten trombin särkemä mylly

lauantai 8. helmikuuta 2014

Ylläytetty "alkaa tekemään"...

Hyvää lauantaita Kaikki, tai ainakin edes muutama!


Olin aamulla kirjoittamassa ystävänpäiväkortteja kun korviini kantautui kammarin puolelta  uutinen: Suomen kielitoimisto on hyväksynyt muodon "alkaa tekemään". Johan nyt on mualima niin mallillaan, että meinasin pudota tuolilta. Alkoi aivan ääneen naurattamaan, vaikka just vähän aikaa sitten hoidettavani oli paiskannut kahvimukinsa pitkin pöytiä ja kieltäytynyt ottamasta lääkkeitään. Kiitos kielitoimisto että pelastitte päiväni. Hyvää viikonloppua siis Sinullekin.


Ylläytetty, piirros

torstai 6. helmikuuta 2014

Metsäkansaa ja peljätyksiä

Hei vain Arvoisa Lukija!

Metsässä  tapaa monia olentoja, jos vain on niitä nähdäkseen. Autioilla aukeilla kulkiessa saattaa näyttää kauempaa katsoessa jonkun liikkuvan ja kohdalle tultaessa siinä onkin vain valon häivähdys, heiluva oksa tai kanto kumollaan maassa. Aina nuo etäiset eivät näytä niinkään lempeiltä vaan enemmänkin pelottavilta ennenkuin selviää, mistä on kyse. Suorastaan on pettynyt kun ei mitään ollutkaan. Ja pakko nauraa taas itselleen ja peloilleen.

Peljätyksiä, vesivärit

lauantai 1. helmikuuta 2014

Paranneltu kuutamo

Lauantaina saunan jälkeen

Sattuipa tällainen tapaus yli kaksi  vuosikymmentä sitten, että lauantai-iltana lähdettiin ravintolaan eräässä kaupungissa ja siellä sitten tapasimme vanhan pikkutakkisen pullean miehen. Hän kertoi olevansa kuvaamataidon lehtori. "Lehtori"oli  aikalailla näkäräisissään ja ylettömästi kiinnostunut siitä, mitä me taas puuhailemme. Kaverini olikin taidemaalari ja kultaseppä koulutukseltaan. "Kaiken huipennukseksi" hän käytti huopahattua, jossa oli joku killutin ja sulka. Vähän huvittavaa sekin.
Lehtori halusi kiihkeästi kommentin hienosta kuutamo-maalauksestaan, jonka kertoi äskettäin valmistuneen. 

Menimme lehtorin kanssa sitten erään vanhan arvostetun oppilaitoksen kulmille.Siinä koulussa hän kertoi jo yli  kolmekymmentä vuotta työskennelleensä. Aloin jo vähän uskoakin  tätä tarinaa, vaikka tuo lehtorin olemus alkuunsa oli kovasti epäilyttänyt. Keskikaupungilla olleeseen asuntoon sisälle tultuamme huomasin paikan olevan niin vintagea, ettei se yksinkertaisesti ole mahdollista muualla kuin museossa. Selvisi että tämä olikin aikoja sitteen kuolleen tädin asunto. Ja miekkonen oli tuon koulun eläkkeellä oleva hauska ja hiprakoiva talkkari.

 Kuutamomaalaus taas oli aivan kauhea ilotulitus  ja kaamea fiasko, johon hän oli työntänyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat öljyvärinsä ja hankkinut sitten kullanväriset hirvittävät  prameat kehykset.
"Lehtori" tarjosi meille  katsastuksen päätteeksi drinksut  ja lupasinkin  yrittää panna kuutamon kerralla paremmaksi tai vieläpä pahemmaksi!

"Parannettu" kuutamo, vesivärit

Blogitekstisuositus

KOVA LUU

  Tässä se parempi jalka Hymniä omaishoitajuudesta Suomessa Tarina on tosi ja lainattu omasta julkisesta fb-kirjoituksestani ...