perjantai 20. syyskuuta 2013

Kuopion toriherrat

..olisivat varmasti kanssani samaa mieltä muutamasta eeloppia, kuukkelia. bloggeria, win- kasia ynnämuitasellaisia  koskevista asioista...


Arvon Vieraani!

Tässäpä sympaattisia  kuopiolaisia tori-herroja menneiltä vuosilta. Keskimmäisellä herralla  on muuten kainalossa aikamoinen uunituore kalakukko kotiin viemisinä,  Mistä muuten tiedät, että ostamasi leipomotuote on tuore? No kun Et kärsi viedä sitä kotiin ilman rukkasia...

Toriherrat ja kyyhkyt



torstai 19. syyskuuta 2013

Vilimoonin aarre

Vilimooni-eno

Arvon Vieraat !

Hyvät Lukijat!


Löysin blogini vuoden takaisista jutuista tämän "tapaus Vilimoonin" ja ajattelin julkaista sen uudelleen. Vilimoonihan oli  ykkösiä  lapsena jännittävien kuvitelmieni maailmassa.

Ennenaikaan oli tapana tulla maailmalta lähisukulaisten luo kuolemaan. Myös mummoni luo, minunkin myöheempään syntymäkotiini Aamurantaan, oli palannut hänen veljensä merimies Filemon Kuronen viime vuosisadan alkupuoliskolla. Mielikuvitustani kovasti kiehtoi Filemonin tarina ja saatoin kuvitella tuon kalpean ja kuolemansairaan iso-enon hoippuvan hämärähköstä kamaristaan  tuvan pöydän ääreen  vaivaisia aarteitaan tutkimaan.

Kuvassa Filemon-eno punataudissa, johon hän sitten oli kuollutkin. Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, nähtiin hänen viimeisenä aamunaan tutkivan  metallista arkkuaan, jota oli kuukausikaupalla tarkkaan varjellut päänsä pohjissa kamarissa  sängyssään. Vaivihkaa oli arkussa nähty olevaksi ainakin rahaa ja silkkejä. Viimeisillä voimillaan Vilimooni sitten lähti arkku mukanaan järven takaiselle reissulleen. Hän viipyi  pitkään ja palasi vasta illan suussa tyhjin käsin. 12-vuotias Antti-poika, myöhemmin aikuiseksi päästyään Louhi-laivan kaatuessa hukkunut setäni, oli lähtenyt miehen perään, mutta Filemon käännytti hänet pois piiskaten  ja jatkoi matkaansa loikkimalla pälvestä pälveen, kevättalvi kun oli. Jälkiä ei näin jäänyt, minne hän meni.

Myöhemmin kyläläiset olivat etsineet arkkua yhteisvoimin eikä kukaan kertonut siitä nähneensä jälkeäkään. Ja mekin lapsena vähän kasvettuamme etsimme "Vilimoonin aarretta" Ropan järven takaa kallioilta ja tervahaudalta monena kesänä. Pikkuveljeni oli näreissään kun me häntä  isommat tytöt kannatimme hänellä  painavaa rautakankea. Se olikin tärkeää rekvisiittaa tuossa rituaalissa! Mutta Juha taisikin kuitenkin olla  herrasmies jo ennen kouluun menoa, kun suostui tuota painavaa kapinetta raahaamaan vaikeassa maastossa.

 Arkun arvoitus ei koskaan selvinnyt. Se taisikin olla vain lukittava peltilaatikko, joka löysi uuden omistajan. Ainakin olisi ollut jo puhki ruostunut meidän etsintöjemme aikaan!  Mutta liittyikö tuohon aarteeseen muutakin salaisuutta...
Vilimoonin haudalla pitkan rautatangon päässä olevasta karttaa muistuttavasta metallilevystä siihen maalatut tekstit ovat haalistuneet jo kokonaaan pois. Joitain kymmeniä vuosia sitten erottui vielä selvästi siihen maalattu säkenöivä tähti.

perjantai 13. syyskuuta 2013

" Teljettynä sydämeen"?

Hyvää lähestyvää viikonvaihdetta Arvon Vieraat!

Muistaakseni joku iskelmänikkari on teljennyt jonkin jonkun sydänkammioihin. Olisiko tuo tapahtunut jo ennen tämän perhosen juuttumista räpistelemään tuohon epävakaiseen ja jännitteille ja tukoksille alttiiseen kolkuttimeen täyttämään suunnattoman tyhjää tilaa?

Tänään irroitin tämänkin  vanhan piirrokseni mökin seinältä.
Se tietää vähemmän kitkemistä tulevina kesinä?
Peili, väritetty piirros

tiistai 10. syyskuuta 2013

Kova ja katajainen pää

Tervehdys pitkään aikaan, ainakaan moneen viikkoon, Arvoisat Vieraat.

Kaunis syksy on mennyt "ukko-rukan" muutossa ja sairastumisen lohdutonta etenemistä sivuten. Kumpikohan vie enemmän voimia, oma vai toisen sairaus, jaksapa tuota miettiäkään. Varsinkaan kun ei potilas yhtään hyväksy tapahtunutta ja joskus tuntuu ihan siltä, kuin  olisinkin minä koko revohkan syypää...  Kovin on nyt voimaton olo ainakin minulla. 
Muutossa löytyi vielä näitä erilaisia kävelykepin päitä, joita joskus olimme metsästä löytäneet ja naureskelleet, että vanhuuden varalle.. Kun parempaa aihetta en keksinyt, ikuistinpa muutamia katajaisia kalloja, joita itsekin taidamme edustaa...
Enhän nyt vielä keppiä tarvitse, toivottavasti  vuosikymmeniinkään, kesällä kävin vielä discossakin hillumassa... Eipä sitä oisi arvannut kyllä tämä kepin vuoleskelijakaan muutama vuosi sitten. Jalka nousi keveästi sienimetsässä ja purolla kalastellessa näihin aikoihin. Nyt ei ole kepistäkään enää mitään apua mihinkään..


Katajainen pää, värikynät

Blogitekstisuositus

KOVA LUU

  Tässä se parempi jalka Hymniä omaishoitajuudesta Suomessa Tarina on tosi ja lainattu omasta julkisesta fb-kirjoituksestani ...